Kirsu edellä | Koiravaruste.fi -blogi
Asiakaspalvelu 0400 551 110 (ark. klo 9–17)

Kirsu edellä

Lähtöpiste: Koiran kokoinen aukko

Tästä se lähtee, Koiravarusteen oma blogi. Olen Essi, Koiravarusteen sisällöntuottaja ja virtapallero Niehkun omistaja. Niehku on helmikuun 2017 lopulla syntynyt bretoninpentu, ja blogissa tullaan seuraamaan pitkälti hänen kasvamistaan ja koiran arkeaan. Pyrin jakamaan mahdollisimman autenttisia hetkiä elämästä Niehkun kanssa – niin myötä- kuin vastakarvassa. Niehku on blogin aloitushetkellä noin 3 kuukauden ikäinen Duracell-pupu, jolta ei tunnu virta loppuvan ikinä kesken. Energisen koiran kanssa tekee mieli välillä repiä tukkaa päästä (rehellisyyden nimissä joka päivä noin 10 kertaa), mutta samaan aikaan koiran loputon elämänilo, nokkeluus ja huumorintaju saavat ihastumaan siihen päivä päivältä enemmän.

Niehku

Koska ollaan blogin lähtöpisteessä, sopii ensimmäisen postauksen teemaksi hyvin se, mistä kaikki lähti Niehkun kanssa: miten päädyimme tähän rotuun, miten valitsimme kasvattajan ja miten lopulta valitsimme oman pentumme. Kertomuksen juuret ulottuvat parin vuosikymmenen päähän, joten helpomman pureskeltavuuden vuoksi olen jakanut tarinan kahteen osaan.

Jos mennään aivan alkuun, pikakelataan talviseen iltaan 20 vuotta sitten. Olin tuolloin vajaan 7 vuoden ikäinen eskarilainen ja menimme perheeni kanssa valitsemaan meille ensimmäistä koiranpentua ikinä. Koira oli rodultaan (tattadadaa) bretoni. Emme tienneet rodusta etukäteen paljon muuta kuin sen, että se oli seisova lintukoira. Moni oli myös kommentoinut etukäteen vanhemmilleni, miksi ihmeessä olimme valitsemassa niin ruman koiranrodun. Ja sekös minua huoletti. Astuttuamme kasvattajan taloon vastaan kirmasi 5 töppöjalkaista hapsottavaa palleroa. Olin saman tien myyty, eihän koirat olleet rumaa nähneetkään. Ne olivat pehmeitä ja ehdottoman persoonallisia, enkä tiennyt maailmassa mitään ihanampaa. Tuo tunne on säilynyt tähän päivään asti.

”Koira lunasti nimensä lupauksen, sillä se ylitti kaikki mahdolliset odotuksemme.”

Valitsemamme koira sai nimekseen Sirius, taivaankannen kirkkaimman tähden mukaan. (Tiedän mitä moni nyt ajattelee, mutta ei, tuolloin ei vielä ollut Harry Pottereita). Koira lunasti nimensä lupauksen, sillä se ylitti kaikki mahdolliset odotuksemme. Sirius oli ääretömän lempeä, kaunis ja sympaattinen koira. Ja vaikka asialla ei ollut alakouluikäiselle Essille juuri väliä, niin silti mieleen on jäänyt vahvasti, kuinka isä tapasi kehua koiran luontaista osaamista metsällä. Muutamia vuosia myöhemmin otimme perheeseemme myös Siriuksen pennun. Juliukseksi nimetty rämäpää oli melkoinen touhottaja. Julius ei alkanut toimia toivotulla tavalla linnustuksessa, joten siitä ei tullut metsästyskoiraa. Julius oli kuitenkin tavattoman älykäs ja sai minut rakastumaan rotuun entistä enemmän. Juliuksen oivallukset aiheuttivat meille paljon myös harmaita hiuksia, mutta sen oppimiskyky jaksoi hämmästyttää loputtomiin. Juliuksen kanssa tehtyjen retkien myötä tajusin lisäksi bretonin yhden hienoimman ominaisuuden: luonnossa liikkuessa koira voi viipottaa itsekseen hyvin kaukanakin, mutta se palaa aina tietyin väliajoin tarkistamaan, missä matkaseura kulkee. Molemmat bretoniuroksemme olivat hyvin omatahtoisia ja karkailivatkin tuon tuosta, mutta koskaan en kokenut koiriemme olevan kadoksissa. Ne löysivät aina takaisin.

”Koirakuume oli todellinen ja erittäin kova.”

Pikakelataan takaisin 2010-luvulle. Julius menehtyi sydänsairauden päätteeksi jouluna 2015, eikä perheeseemme jäänyt enää koiraa. Omistamme mieheni kanssa kissan, mutta silti koiran kokoinen aukko tuntui rinnassa. Juliuksen kuoleman jälkeen liityin Facebookissa Bretoni-ryhmään helpottaakseni hieman ikävääni. Kevään aikana pyörittelin ajatusta omasta koirasta, mutta torppasin mietteet sillä, etten voisi ottaa metsästyskoiraa kaupunkiasuntoon. Syksyllä 2016 ystäväni perhe otti koiranpennun, ja luonnollisesti syöksyin sitä ensimmäisen tilaisuuden tullen katsomaan. Olin tuolloin aika stressaantunut, mutta vierailun aikana tajusin yhtäkkiä, etten ollut ollut niin hyväntuulinen kuukausiin. Rasavilli pentu toi kestohymyn huulille. Samoihin aikoihin satuin vielä törmäämään pariin ”retkuun”, joiden välitön luonne toi elävästi mieleen omat entiset koirat. Huomaamattani aloin seurata Facebookin Bretoni-ryhmässä toistuvia kennelnimiä ja sukulinjoja. Joulukuussa lopulta myönsin ääneen saaneeni tartunnan: koirakuume oli todellinen ja erittäin kova.

Entinen koiramme Julius perusti enemmän kalojen kanssa hengailusta kuin linnustamisesta.