Kirsu edellä | Koiravaruste.fi -blogi
Asiakaspalvelu 0400 551 110 (ark. klo 10–17)

Kirsu edellä

Nalan muistolle

Yksi on joukosta poissa. Tammikuussa meidän laumaa kohtasi iso menetys, kun jouduin tekemään sen koiranomistajan raskaimman päätöksen ja päästämään meidän 12-vuotiaan tuliketun pyrstötähtien matkaan.

Nala täytti viime lokakuussa 12 vuotta. Se on ollut koko elämänsä ajan varsin perusterve: mitään isompaa tai pitkäaikaisempaa kremppaa, vaivaa tai sairastelua ei ole ollut juuri koskaan. Rokotusten, virallisten terveystarkastusten yms. rutiinijuttujen lisäksi Nala on joutunut käymään eläinlääkärissa vain satunnaisesti: esim. hilsepunkin ja nielutulehduksen takia pentuna, ja muutaman kerran silmätulehduksen vuoksi (joista toisen taustalla oli sarveiskalvovamma). Isoimmat jutut ovat olleet hyvälaatuisten nisäkasvainten poisto joitain vuosia aikaisemmin ja viimeisimpänä haljenneen poskihampaan poisto viime keväänä. Jos maksaisin vakuutusta, niin vähän hukkaan olisi kaikki vakuutusmaksut menneet tämän koiran kohdalla – mikä on tietenkin pelkästään positiivinen asia.

Viime kevättalven ja kesän aikana aloin kuitenkin huomata Nalan voinnissa muutoksia, jotka alkoivat aika vaivihkaa. Ensimmäiseksi hankaloitui autoon hyppääminen: Nala kyllä yritti hypätä, mutta ei enää saanut ponnistettua itseään autoon saakka. Loukkaantumisriskin vuoksi päätin, että jatkossa Nala ei enää saa yrittää hyppäämistä, vaan se nostetaan autoon. Muuten Nala edelleen liikkui ja touhusi normaalisti.

Seuraavaksi kiinnitin huomiota siihen, että Nalan kynnet toisesta takajalasta alkoivat kulua epänormaalin paljon, erityisesti kynsien päältä. Tätähän valitettavan monilla corgeilla tavataan iästä riippumatta (ja varsinkin etujaloissa), mutta Nalalla ei ikinä ole ollut kynsien kulumisen kanssa mitään ongelmia – siis ennen tätä. Seuraavaksi huomasin, että Nala ei enää aina ”ehtinyt” lenkillä penkan puolelle, kun sillä oli kakkahätä, vaan se saattoi yllättäen tehdä tarpeensa keskelle tietä. Ei aina, mutta sen verran usein, että kiinnitin asiaan huomiota.

Mitään ontumisia en ollut huomannut missään vaiheessa, mutta kesällä yhdessä näyttelyssä tuomari kiinnitti Nalan takajalkojen liikkeeseen huomiota. Hänkin sanoi, että koira ei varsinaisesti onnu, mutta jotain poikkeavaa toisen takajalan liikkeessä on (arvosteluun taisi tulla maininta, että ikä näkyy liikkeissä). Sen jälkeen kiinnitin tietysti itsekin Nalan liikkeisiin enemmän huomiota ja nurmella tämä toisen takajalan epäpuhdas liike näkyi paremmin kuin kovemmalla alustalla. Silläpä en varmaan itse ollut asiaa huomannut, koska lenkkeilemme enimmäkseen tiellä tai metsässä.

Syksyn edetessä tilanne meni pikkuhiljaa huonommaksi: Nala alkoi esimerkiksi laminaatilla liukastella herkästi ja takajalat menivät suht pienestä alta, eli levisivät ”spagaatiin” (koiralla, jolla on aina ollut kohtuullisen hyvä kehonhallinta). Pitävällä alustalla Nala liikkui edelleen ok, joten sisätiloissa peitimme lattioita normaalia enemmän matoilla, jotta Nalalla olisi mukavampi liikkua. Kynsien kuluminen viittasi kuitenkin siihen, että varsinkaan oikea takajalka ei noussut enää entiseen tahtiin. Jossain vaiheessa huomasin, että kyseisen jalan asentotunto on heikentynyt, eli jos tassun käänsi ”ylösalaisin”, Nala ei korjannut asentoa tai korjasi sen viiveellä.

Eläinlääkärin kanssa keskustelimme Nalan tilanteesta, ja todennäköisin syy oireiden aiheuttajaksi oli jokin rappeumasairaus selässä/selkäytimessä. Hyvä puoli asiassa on se, että esim. etenevä selkäydinrappeuma ei nykytiedon valossa aiheuta koiralle kipua. Huono puoli on se, että tila on etenevä ja johtaa ennemmin tai myöhemmin koiran halvaantumiseen. Itse epäilen, että tila saattaa myös aiheuttaa koiralle sekundääristä kipua esim. lonkkiin tuon takajalkojen ajoittaisen holtittomuuden vuoksi ja siksi Nala oli loppusyksystä asti jatkuvalla kipulääkityksellä, vaikka se ei näkyvästi kipuillutkaan. Koirat kuitenkin osaavat peittää kipuoireitaan hyvin, joten en uskonut, että sillä mitään menetetään, vaikka kipulääkettä syötettäisiinkin vähän ”varmuuden vuoksi”. Todennäköisesti tämän ikäisellä koiralla (corgilla) on jo nivelrikkomuutoksiakin enemmän tai vähemmän, joten kolotuksia voi olla vähän siellä sun täällä. Ennen kipulääkkeen aloittamista Nalalta otettiin laajat verikokeet ja arvot olivat kuin nuorella koiralla.

Pääkoppa Nalalla pelitti loppuun saakka normaalisti, eikä sille ehtinyt tulla mitään ongelmia esim. sisäsiisteyden kanssa. Ruoka maistui ja se leikki aina välillä gööttipoikien kanssa, sai ”mummohepulit” meidän tullessa töistä kotiin, vahti ulkoa tulevat äänet ja haistatteli (joillekin) vastaantuleville koirille kuten ennenkin. Kuitenkin syksyn ja talven edetessä minulle kävi koko ajan selvemmäksi, että meidän yhteinen polku alkoi pikkuhiljaa olla kuljettu loppuun. Minulle on jäänyt mieleen erityisesti yksi kerta, kun olin koirien kanssa tulossa sisälle ja Nala ei päässytkään kiipeämään takakuistin muutamaa porrasta, vaan sen takajalat sutivat ikäänkuin tyhjää, kunnes autoin sen portaat ylös kevyesti takapuolesta pukkaamalla. Tämä tilanne ei enää toistunut samanlaisena, mutta muistan, että silloin minulle iski ekaa kertaa kunnolla tajuntaan, että tässä ollaan oikeasti menossa kohti väistämätöntä. Ja se ilta menikin sitten itkiessä.

Nalan voinnissa ei tapahtunut loppua kohti mitään radikaalia muutosta huonompaan ja se teki oikeastaan siitä lopullisesta päätöksenteosta vieläkin vaikeampaa. Milloin on oikea hetki päästää irti? Tähän ei varmasti ole mitään täsmälleen oikeaa vastausta olemassakaan, mutta itse ajattelen niin, että koiran olisi parempi päästä pois mieluummin vaikka viikkoa tai kuukautta liian aikaisin kuin päivääkään liian myöhään. Sen me olemme koirillemme velkaa. Ettei niiden tarvitsisi elää kivuissa, sairaana tai vammautuneena vain, koska emme itse kykene luopumaan.

Tiesin, että Nalan tila ei enää tulisi paranemaan. Olisi vain ajan kysymys, että milloin rappeumasairaus etenee niin pitkälle, että Nalan takajalat lakkaavat lopulta toimimasta. Mitenkään koiraa inhimillistämättä mietin myös, että miten koira itse kokee tilanteen, jossa se ei enää hallitse kroppaansa kuten ennen? Eläinten tunteista puhutaan nykyään paljon ja sen perusteella, mitä aiheesta tiedetään, en itse saata uskoa, että koiralle liikuntakyvyn osittainenkaan menetys olisi ”ihan sama” vain, koska eläin elää hetkessä. Ainakin Nalasta huomasi selvästi, että takajalkojen koordinaation heikkeneminen lisäsi lopulta sen epävarmuutta esim. liukkaalla alustalla liikkumiseen ja myös vähensi ulkoiluhaluja. Tämä talvi on ollut säiden suhteen todella surkea: viikkokausia jatkuvia vaarallisen liukkaita pääkallokelejä, joille ei näköjään loppua näy kuin korkeintaan muutamaksi päiväksi kerrallaan. Nalan tilanteessa inhottavin mahdollinen talvikeli.

Tein päätöksen Nalan eutanasiapäivästä suunnilleen parisen viikkoa etukäteen. Kun sain päivän lopulta päätettyä, tuntui kuin jokin paino olisi lähtenyt pois harteilta. Jatkuva arpominen ja Nalan voinnin murehtiminen päättyi, ja sen sijaan pystyin kunnolla keskittymään siihen, että saisin tehtyä Nalan loppuajasta mahdollisimman mukavan. Tottakai olin samalla varautunut siihen, että jos tilanne menisikin akuutisti huonommaksi, silloin Nala pääsisi pois jo aiemmin. Mutta niin ei käynyt.

Nalan viimeisen päivän aamuna heräsimme yhdeksän maissa. Edellisen yön koirat olivat saaneet nukkua makuuhuoneessa, vaikka yleensä ne ovat olohuoneen puolella oven takana. Nala sai aamuruuaksi nappuloiden sijaan märkäruokaa, joka on sen herkkua. Yksi ystävä kävi vielä tervehtimässä Nalaa viimeisen kerran. Sitten lähdin käymään Nalan kanssa kahdestaan ulkona. Menin poikkeuksellisesti ulos etuoven kautta, koska takapiha ja sieltä alkava pikkumetsikkö polkuineen olivat todella liukkaassa kunnossa. Nala tietenkin tämän perusteella oletti, että nyt ollaan lähdössä autoilemaan ja pettymys paistoi silmistä, kun menimmekin parkkipaikan ohi. Minä toki tiesin, että automatka (viimeinen automatka) olisi vielä samalle päivälle edessä, mutta Nalahan ei sitä voinut tietää. Kävelimme pienen lenkin Nalan tahdissa. Pysähdyimme monta kertaa, pyysin Nalaa tekemään sen suosikkitemppuja: vilkuttamista ja haukahdusta, otin valokuvia ja videoita, Nala sai syödä nameja. Yritin painaa mieleen Nalan ulkoisen olemuksen kaikki yksityiskohdat: silmien ilmeen, korvien asennon, tassujen pyöreyden, turkin värin…

Puoliltapäivin lähdimme eläinlääkäriin. Nala oli innoissaan, nyt pääsi autoon! Ja vieläpä etupenkille! Eläinlääkäriin Nala käveli omin jaloin, eikä se näyttänyt pelkäävän tai aavistavan muutenkaan, että tilanteessa olisi jotain hyvin poikkeuksellista. Rauhoituspiikki vähän kirpaisi, mutta se unohtui nopeasti, kun sai lisää nameja. Eikä mennyt montaa minuuttia, kun Nala jo nukahti esirauhoitukseen. Siinä vaiheessa kävi mielessä ajatus, että nyt tämän ehtisi vielä keskeyttää. Jos annettaisiinkin heräte, eikä lopetuspiikkiä? Osa minusta ei olisi vielä halunnut päästää irti, vaikka tiesinkin, että päätös on tehty Nalan parasta ajatellen. Kaipa se on ihan inhimillistä… Vedin syvään henkeä ja muistutin itselleni, että miksi tässä tilanteessa ollaan ja että Nala ansaitsee elämälleen arvokkaan päätöksen.

Silitin Nalan turkkia ja itkin hiljaa, kun eläinlääkäri annosteli loput lääkkeet. Nala nukkui pois rauhallisesti ja samalla hetkellä lakkasin itkemästä. Nyt se oli ohi ja Nala oli jatkanut matkaa jonnekin, jossa ei rappeumasairaus hidasta menoa. Jälkeenpäin kotona olen itkenyt lukuisia kertoja ja tulen varmasti itkemään vielä monet kerrat, kun ikävän aalto pyyhkäisee yli. Kertaakaan minulle ei ole kuitenkaan tullut sellainen olo, että olisin tehnyt hätiköidyn tai väärän päätöksen.

Surutyö ja ikävästä toipuminen ottaa oman aikansa, ja nyt olemme opetelleet elämään ilman Pikkukettua, meidän Firefoxia, Sarjakuvaeläintä, Nappulapappulaa, Kärttymummoa. Kun tulin eläinlääkäristä kotiin, olin ensimmäiseksi viemässä Nalan talutushihnan ja pannan siihen takaoven luona olevaan naulakkoon, jossa meillä koirien hihnoja säilytetään. Nyt kyseinen hihna ja panta ovat eteisen kaapissa tallessa. Mietin yhä, että mitä aion niille tehdä. Kaupassa olen vielä jälkikäteenkin katsonut mattoja ”sillä silmällä”, että tuo olisi hyvä meidän eteiskäytävään, että Nalalla olisi parempi kävellä. Ja puruluita ostaessa on pitänyt taas totutella siihen, ettei enää tarvitsekaan metsästää neljän tai kahdeksan luun pakkauksia, vaan kolmella jaolliset riittää. Eikä kotiintullessa Nala enää ole vastassa pitämässä sellaista itselleen tyypillistä tervehtimiskurinaa, jonka jälkeen sillä oli tapana juosta olohuoneeseen, napata matkalta joku lelu suuhun, ja syöksyä sen kanssa vaaleanpunaiselle kettupedille leikkimään.

Nala oli minun ensimmäinen oma koirani ja siksi sillä tulee aina olemaan sydämessäni erityinen paikka. Nala muutti luokseni pienenä pennunpallerona, kun olin itse vasta reilu parikymppinen ja juuri aloittanut eläintenhoitajan opinnot. Se on kulkenut mukanani yli kaksitoista vuotta, yhdessä olemme kasvaneet ja toivottavasti vähän viisastuneetkin. Elämäntilanteet ja asunnot ovat vaihtuneet lukuisia kertoja. Nala ehti tehdä tuttavuutta frettieni kanssa, joista kaikista on jo vuosikausia sitten aika jättänyt. Se on koulinut tavoille Jedin, Mörkön ja nyt myös Haamun: gööttipojille on varmasti ikuisesti teroitettu mieliin, että corginarttujen nenille ei hypitä! Nalan kanssa tutustuimme yhdessä koiraharrastuksiin ja sille tiellehän meikäläinen on aika tehokkaasti jämähtänyt. Nala oli myös oman elämänsä pieni Jekyll&Hyde-persoona, jonka luonteessa oli omat haasteensa, mutta joka kuitenkin oli minulle ja muille sen elämän tärkeille ihmisille maailman kiltein. Meidän yhteisen matkan varrelle on mahtunut niin iloja ja suruja kuin onnistumisia ja epäonnistumisiakin. Kaikki muistot kuitenkin omalla tavallaan tärkeitä ja rakkaita.

Kiitos Nala, kun olit.